Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta. Luin Nadia, onnettaren useassa osassa, hetken kerrallaan keskittyen. Teksti oli keskittymistä vaativaa samalla tavalla kuin Andrei Pajanteen esikoisromaanissa Autuaiden saari, eivätkä kirjan nostattamat mielikuvat ja käsitteet olleet kovin helppoja, ainakaan loppua kohti. 

Kirja kertoo Nadiasta, joka tapaa Eliaksen. Kirjassa vuorottelevat onni ja epäonni, kohtalo ja sattuma, valo ja pimeys. Ihmisen elämän kaksijakoisuus on hyvin vahvasti läsnä, samaten kuin kaiken olevaisen yhteinäisyys. 

Kirja sai minut ensinnäkin kiinnostumaan lasinpuhaltamisesta, sen vaatimasta kärsivällisyydestä ja keskittymisestä koko sielullaan yhteen asiaan. Kirjan kuvauksen perusteella voisin kuvitella, että se, jos mikä vaatii täydellistä antautumista asialle, yhteenkään virheeseen ei ole varaa. Kyse on taidosta, jossa mestariksi tuleminen vaatii vuosien työtä ja antaumusta. "Lasiesineellä on aina vain yksi puhaltaja. Minä autoin, mutta pallon jokainen yksityiskohta ja sen olemus ovat peräisin sinun valinnoistasi, tiedostetuista tai tiedostamattomista. Se kuvaa sinun ajatuksiasi, tunteitasi ja tekojasi."
--

"Nadia näki lasipallonsa sisällä onnea ja epäonnea. Hän oli luonut maailman mutta ei kyennyt hallitsemaan sen tapahtumia. Miksi hän oli ajatellut, että hänen ajatuksensa toteutuivat? Ehkä hän ei ollutkaan aiheuttanut kohtaamiaan onnettomuuksia. Ehkä hän oli vain nähnyt sen, mitä tapahtui. Ehkä hän oli syytön."

Toinen konkreettinen asia, joka oli kirjassa kuvattu sielua hivelevällä tavalla, oli pianonsoitto. Itsekin jonkin verran pianoa soittaneena ja ehkä keskimääräistä musikaalisempana ihmisenä ymmärrän musiikin parantavan voiman, mutta Andrei Pajanne kuvaa soittamista sellaisella tavalla, jolla en ole soittamista nähnyt koskaan ennen kuvattavan. Hänen kuvauksestaan löytyy musiikin sielu, se, mikä koskettaa kuulijaa. Pianon voi melkein kuulla, vaikkei olisikaan tuttu kirjassa mainitun Rahmaninovin teoksen kanssa. Sanat hypnotisoivat lukijan kuin naulittuna paikalleen ja soitto hiipuu korvissa yhtäaikaa lukemisen kanssa. 

Kirja on ennen kaikkea kirja kahdesta ihmisestä, Nadiasta ja Eliaksesta. Tosin tässä yhteydessä on väärin puhua kahdesta ihmisestä- ennemminkin puhuisin kahden ihmisen sielusta. Kaiken tämän kaksijakoisuudesta. Siitä, voiko yhtä olla ilman toista ja jos voi, tuottaako se ennennäkemätöntä tuskaa. Kyse on rakkaustarinasta, eikä kuitenkaan. 

Kirjan toinen osa sukeltaa syvemmälle filosofiaan, fysiikkaan ja hengellisyyteen kuin koskaan olisin voinut kirjan ensimmäisen osuuden perusteella uskoa. Nadia etsii Eliasta, mutta kuitenkaan se ei ole Nadia. Se on jotakin mikä on, ja jotakin, mikä ei ole. Toinen osuus saa aikaan halun avata google, ja tarkistaa sieltä onko kyseisiä fysiikanaloja olemassa. Kirjassa on viittauksia kvanttifysiikkaan, multiversumiin ja kvanttigravitaatioteorioihin. Itse en ole kovinkaan matemaattisten alojen ystävä, niin voin sanoa, että näiden lukeminen tuotti hieman tuskaa, kun ei yhtään tajunnut mitä luki. Joitakin käsitteitä on lukemassani henkisessä kirjallisuudessa tullut esille, mutta ei ihan yhtä kepeästi käytettynä kuin Pajanteen teoksessa. 

Kaikkineen kirja jätti hämmentyneen olon. Halun tietää lisää. Mielestäni Andrei Pajanne on kummassakin kirjassaan ollut jonkin suuremman totuuden lähteillä kuin mitä hän itsekään ehkä aavistaa, mutta se vaatii asioiden avautumista myös suuremmalle lukijakunnalle. Tulee halu uskoa, että ehkä asiat ovatkin näin, ehkä tämä onkin se oma totuus ja mahdollinen tulevaisuus. Pajanteen maalailemat tulevaisuudenkuvat eivät ole kovinkaan huonoja, vaikka itse kirjaa ei voinekaan sijoittaa tiettyyn aikakehykseen. 

"Pianistin kumartuessa ensimmäiseen sointuun epätoivoisena ja eksyneenä, musiikin syvin sielu, ihme, tapahtui. Nadia virtasi hiljaiseen huoneeseen musiikkina. Hän istui Gabrielan vierelle ja asetti kätensä tämän käsien päälle: "Kun sinä soitat, minä soitan."
--

"Gabriela antautui ystävänsä sielulle yhtä ehdoitta kuin Nadia oli antautunut musiikille. Alkuosan soinnut täyttivät huoneen niin hiljaa, että jokainen kuuli oman hengityksensäkin voimakkaammin. Gabriela ei ollut soittanut niin herkällä tavalla koskaan aikaisemmin. -- Sävellyksen viimeisten sointujen leijuessa katonrajaan Anya katsoi pianon päälle asetettua lasilintua, kuuli siipien äänen katoavan ja täyttyi syvällä rauhalla."

Hieno lukukokemus. Toivon, ettei kirjailija kadota omaleimaista ääntään koskaan.