Sain tämän kirjan arvostelukappaleena kirjailijalta. Kirja on julkaistu BoD:in kautta kuten tämän kirjailijan esikoiskirjakin "Hyppy tuntemattomaan". 

 

Kirjan alussa Matias valottaa omaa elämäntarinaansa ja suhdettaan riippuvuuksiin. Hän kertoo, että oli aloittanut nuuskan käytön jo 13-vuotiaana, jonka jälkeen kuvioihin oli tullut pelaaminen. "Noin kaksikymppisenä olin kiinni pelaamisessa ja alkoholissa, mutta enemmän pelaamisessa. Olen jotenkin sen avulla päässyt pakoon elämääni. Alkoholin avulla unohdin masennuksen, joka tuli pelaamisesta" 
 

Hän kuvaa hyvin sitä kehää, joka on riippuvuudesta toiseen siirtymistä. Hän kuvaa hyvin myös riippuvaisen kekseliäisyyttä, kun kyse on riippuvuuden jatkamisesta. Hän kertoo myös siitä, kuinka riippuvainen ihminen haluaa aina vaan enemmän sitä, mikä riippuvuuden aiheuttaa. Hänen omakohtainen kokemuksensa ja kuvauksensa siitä, kuinka riippuvuus voi viedä ihmisen lopulta sietokykynsä rajamaille, on rankkaa luettavaa:

"Oli pakko mennä kylmään autoon istumaan ja miettimään, mitä nyt. Istuin autossa ja mietin, tässäkö Päiväniemen elämä nyt oli. Kotiin en halunnut palata. Tai oikeasti halusin, mutta en halunnut tavata läheisiäni ja kohdata sitä mitä olin heille aiheuttanut. Muistan kun katsoin rekkoja, jotka tulivat vastaan. Olin jo aikeissa käynnistää autoni ja ajaa niitä päin. Ahdistus kaikesta tapahtuneesta oli kauhea, eikä millään oikeastaan ollut enää väliä. BMW oli vaihtunut Ford Escortiin ja kaikki rahat olivat menneet. Olin epäonnistunut isänä ja puolisona. Olin epäonnistunut yrittäjänä. Silloin tuntui, että kaikki elämässä oli menetetty. Mikään ei enää tuntunut miltään. Miksi jatkaisin kärsimystä enempää?"

Erona Matiakseen avopuolisoni on samankaltaisessa tilanteessa käynnistänyt auton ja ajanut rekkaa päin. Hänkin selvisi. 

"Vuonna 2014 yritin itsemurhaa oikeasti, koska en jaksanut enää itseni kanssa. Join todella vahvat kännit ja hyppäsin omakotitalomme toisen kerroksen parvekkeelta. Pääni oli lähellä osua terassiin. Selvisin hengissä, mutta jouduin suljetulle osastolle.".

Kirjaan on koottu todella paljon sekä riippuvaisten itsensä että riippuvaisten läheisten kokemuksia riippuvuudesta. Kokemukset ovat karua luettavaa, ja niistä saa monipuolisen kuvan siitä, mitä riippuvuus on. Parhaimmillaan siitä selviää päivä kerrallaan. Joka päivä pitää päättää uudestaan, ettei anna riippuvuuden viedä.

"Riippuvuudet voidaan jakaa kehollisiin tai henkisiin (fyysisiin tai psyykkisiin) riippuvuuksiin. Riippuvuus liittyy usein mielihyvän tunteeseen, jolloin ihminen saa siitä jotain. Yleensä riippuvainen näkee sen positiivisena ja läheiset negatiivisena. Jotain hyvää riippuvuus antaa ihmiselle, koska hän jatkaa, vaikka tiedostaa alitajuisesti sen seuraukset. Ehkä hän ei näe kaikkea pahaa, mitä se aiheuttaa pahimmillaan, koska riippuvuus vie ihmistä. Ihmisestä tulee sokea omalle toiminnalleen."

Kirjassa on erittäin hyviä huomioita riippuvuuksista. Todellisia näistä huomioista tekevät kirjaan kerätyt kokemukset. Siksi itse henkilökohtaisesti ihmettelenkin, minkä takia suomalaisessa yhteiskunnassa riippuvuuksia ei edelleenkään pidetä sairauksina. Tai no, aineeseen liittyviä riippuvuuksia (kuten huumeet ja alkoholi) pidetään, mutta aineettomaan (kuten pelaaminen) liittyviä riippuvuuksia on vasta viime aikoina alettu pitää samanlaisina sairauksina kuin esimerkiksi alkoholismi. Niihin on myös vasta viime aikoina alettu etsiä samankaltaisia hoitomuotoja kuin kehollisiin riippuvuuksiin. Sivustakatsojan on helppo todeta, että miksi riippuvainen ihminen ei tee mitään riippuvuudelleen, eihän se ole kuin lopettaa. Tällaiset toteajat voisivat aivan itse kokeilla, miten vaikeaa voi olla lopettaa, kun kokee jo muutenkin olevansa elämänsä umpikujassa. Se ei useinkaan ole suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetusta "omasta tahdosta ja sitkeydestä" kiinni. 

"Tiedän kokemuksesta, ettei edes riippuvainen itse osaa arvostaa itseään. Hän näkee itsensä epäonnistujana elämässä. Hän vertaa itseään usein muihin ihmisiin, miten he ovat onnistuneet. Kun itse on tällainen luuseri ja epäonnistuja, et voi koskaan tietää, mitä taistelua silmissäsi oleva onnistuja käy itsensä tai läheistensä kanssa. Siksi vertailu toisen elämään on turhaa. Tiedän kokemuksesta, kuinka helppoa on pitää kulisseja yllä, vaikka pinnan alla kuohuu". 

Mikäli kaipaat kokemuspohjaista tietoa riippuvuuksista ja niiden kanssa taistelemisesta, lue tämä kirja. Tutustu siihen, miten monin tavoin riippuvuus voi ihmisen elämään vaikuttaa. Riippuvuuksia on monenlaisia ja niiden kokijoita on yhtä monta kuin erilaisia riippuvuuksiakin. Lähestulkoon kaikesta voi tulla riippuvaiseksi. 

Loppuun haluaisin vielä lisätä Matiaksen 12 ohjetta riippuvaiselle:

"1. Hyväksy itsesi. 2. Kohtaa ne demonit. 3. Pyydä sitä apua. 4. Ole valmis ottamaan apu vastaan. 5. Avaa itsesi. 6. Anna itsellesi anteeksi. 7. Pyydä läheisiltä anteeksi. 8. Rakasta itseäsi. 9. Anna itsellesi aikaa. 10. Luota itseesi. 11. Hyväksy menneisyys. 12. Muista että olet arvokas."

 

Pitkän tauon jälkeen päätin jälleen alkaa tilanteen niin salliessa kirjoittaa arvosteluja blogiini. Ensimmäisenä arvosteltavana on Matias Päiväniemen Hyppy tuntemattomaan. Sain kirjan arvostelukappaleena suoraan kirjailijalta itseltään, omistuskirjoituksella varustettuna. Kirjan on kustantanut BoD, eli Books on Demand (www.bod.fi). Sain samalla myös samalta kirjailijalta toisen hänen teoksistaan "Hyppy riippuvuuteen", josta on tulossa arvostelu seuraavaksi. 

Kirjailijasta itsestään ja tämän kirjan sisällöstä voi katsoa 1:48 kestävän videoklipin osoitteessa https://ljsp.lwcdn.com/api/video/embed.jsp?id=39fc87d8-359b-449b-8803-e646d74f50c0&pi=065a7fb8-123e-4124-b99e-8f2f82ba9055

Jo kirjan johdanto pysäyttää: "Voin kokemuksesta sanoa, että mieleltään sairaan ihmisen arvo ei ole sama kuin mieleltään terveen henkilön. Olet pohjasakkaa. Olet lovi valtion budjetissa. Et ole sairastumisen hetkellä arvokas yhteiskunnalle. Et pysty täyttämään omaa osaasi yhteiskunnan odotusten mukaan. 

Suljetulla osastolla sulta viedään melkein kaikki ihmisen oikeudet. Pitää luovuttaa kaikki henkilökohtainen omaisuus. Syöt silloin, kun toisen tekemä ruoka on valmis, tupakalla ei saa käydä yöllä eikä tv:tä katsoa yöllä. Et pääse ulos silloin kun haluat. Sinun jokaista sanomista ja tekemistä seurataan sekä kirjataan ylös. Et saa tavata läheisiä muuta kuin vierailuaikana."

Kirja itsessään on ohut (87 sivua) ja tekstin asettelu on keskellä sivua. Ajattelin ensin, että tämähän on nopeasti luettu, mutta luettuani pelkän johdannon olin hengästynyt. Tekstissä on niin paljon pureskeltavaa, se puhuttelee jotain niin syvältä. Puhuttelevinta kirjassa on, että se on oikeasti jonkun omaa kokemusta. Ja se, että Matias Päiväniemi tuo mielenterveyden ongelmia päivänvaloon, sitä, mitä ne oikeasti niitä sairastavalle merkitsevät. Miltä sairastuneesta tuntuu.

"Kun väheksyt tai halveksit sitä narkkaria tai mielenterveyspotilasta, oletko koskaan miettinyt hänen tarinaansa, hän on voinut olla tärkeä osa tätä yhteiskuntaa. Isompi tekijä kuin sinä. Hänen elämässä on voinut tapahtua asioita, joista et ole tietoinen." Tähän voisin lisätä, että niinpä. Kun et tiedä tarinaa, älä arvostele. Meistä kullakin on omat taistelunsa ja omat demoninsa, joista muut harvoin tietävät mitään. Jokaisella on oma taakkansa kannettavana ja oma tarinansa, joka ansaitsee tulla kuulluksi ja jonka kautta ihminen on siinä tilanteessa missä on. Toisen ihmisen kohtaaminen ihmisenä on varsinkin tässä ajassa erityisen tärkeää, kun meistä monet katselevat maailmaa ruudun takaa. 

"Tuntuu, ettei muut ymmärrä. Miten he voisivat ymmärtää, kun itselläkin on vaikeuksia ymmärtää. Miten mä voin vaatia muiden ymmärrystä valintoihini, kun en hyväksy niitä itsekään. En mä ole paha ihminen, vai olenko? Olisiko kaikille parempi, että pysyn loppuelämän osastolla. Ei se ole vaikeaa esittää hullua, tai ei mun tarvitse edes esittää. Riittää, kun olen oma itseni. Hullu viinaanmenevä konkurssin tehnyt epäonnistuja. Joka on vaihtanut ylellisen elämän suljettuun osastoon". 

Matias Päiväniemen teksti on aitoa, raakaa, muokkaamatonta. Lukiessa tulee monesti olo, että ei usko sitä, mitä on juuri lukenut. Se on kuitenkin jonkun ihmisen todellisuutta. Tai pikemminkin tässä tapauksessa suljetun osaston jakso on ollut Matiaksen todellisuutta hetken aikaa hänen elämässään. Todellisuutta huolesta, hädästä, siitä kuinka on oman päänsä vanki. Kuinka ajatukset kiertävät kehää, vuoron perään itseinho ja syyllisyys. Kuinka helpottaa saada diagnoosi, kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka selittää oman käytöksen. Sisäistää se, että sairaus vie ihmistä, vaikka sen taakse ei voi kaikessa paeta ja vastuu tekemisistään säilyy silti. 

"Ensimmäistä kertaa elämässäni tiesin mistä kaikki johtuu, välittäjäaineiden epätasapainoista aivoissani sekä aivan helvetin huonoista valinnoista, mitä olin elämäni aikana tehnyt. Tiesin silloin, että minun itseni on otettava vastuu tästä kaikesta, mitä olen valinnoillani tehnyt. 

---
En ole pyytänyt tätä sairautta, mutta tiedän, että joutuisin taistelemaan sen kanssa lopun elämääni. Se on osa minua. Niin hyvässä kuin pahassa". 

Kirja itsessään on erittäin mielenkiintoinen jo siltäkin pohjalta, että harvoin saa lukea kokemuksia suoraan suljetulta osastolta. Niistä ei vain puhuta. Mielenterveyteen liittyviin sairauksiin liittyy edelleen häpeä, vaikka ne tulisi ymmärtää samanlaisina sairauksina, kuin fyysiset sairaudet. Niitä voidaan hoitaa, jos ihminen itse vain suostuu ottamaan apua vastaan. 

Lainaan tähän vielä Matiaksen omia sanoja kirjan lopusta:
"Rakastakaa toisianne. Välittäkää toisistanne. Tehdään yhdessä tästä maailmasta, edes vähän parempi paikka. Kuten rakas veljeni usein sanoo: "Whatever floats your boat"". 

Voin suositella kirjaa lämpimästi jokaiselle. Tietoisuutta mielenterveysasioista tulee lisätä. Kiitos Matias rohkeudestasi, kun olet kirjoittanut tämän. 

Sain kirjan arvostelukappaleena kustantajalta. Luin Nadia, onnettaren useassa osassa, hetken kerrallaan keskittyen. Teksti oli keskittymistä vaativaa samalla tavalla kuin Andrei Pajanteen esikoisromaanissa Autuaiden saari, eivätkä kirjan nostattamat mielikuvat ja käsitteet olleet kovin helppoja, ainakaan loppua kohti. 

Kirja kertoo Nadiasta, joka tapaa Eliaksen. Kirjassa vuorottelevat onni ja epäonni, kohtalo ja sattuma, valo ja pimeys. Ihmisen elämän kaksijakoisuus on hyvin vahvasti läsnä, samaten kuin kaiken olevaisen yhteinäisyys. 

Kirja sai minut ensinnäkin kiinnostumaan lasinpuhaltamisesta, sen vaatimasta kärsivällisyydestä ja keskittymisestä koko sielullaan yhteen asiaan. Kirjan kuvauksen perusteella voisin kuvitella, että se, jos mikä vaatii täydellistä antautumista asialle, yhteenkään virheeseen ei ole varaa. Kyse on taidosta, jossa mestariksi tuleminen vaatii vuosien työtä ja antaumusta. "Lasiesineellä on aina vain yksi puhaltaja. Minä autoin, mutta pallon jokainen yksityiskohta ja sen olemus ovat peräisin sinun valinnoistasi, tiedostetuista tai tiedostamattomista. Se kuvaa sinun ajatuksiasi, tunteitasi ja tekojasi."
--

"Nadia näki lasipallonsa sisällä onnea ja epäonnea. Hän oli luonut maailman mutta ei kyennyt hallitsemaan sen tapahtumia. Miksi hän oli ajatellut, että hänen ajatuksensa toteutuivat? Ehkä hän ei ollutkaan aiheuttanut kohtaamiaan onnettomuuksia. Ehkä hän oli vain nähnyt sen, mitä tapahtui. Ehkä hän oli syytön."

Toinen konkreettinen asia, joka oli kirjassa kuvattu sielua hivelevällä tavalla, oli pianonsoitto. Itsekin jonkin verran pianoa soittaneena ja ehkä keskimääräistä musikaalisempana ihmisenä ymmärrän musiikin parantavan voiman, mutta Andrei Pajanne kuvaa soittamista sellaisella tavalla, jolla en ole soittamista nähnyt koskaan ennen kuvattavan. Hänen kuvauksestaan löytyy musiikin sielu, se, mikä koskettaa kuulijaa. Pianon voi melkein kuulla, vaikkei olisikaan tuttu kirjassa mainitun Rahmaninovin teoksen kanssa. Sanat hypnotisoivat lukijan kuin naulittuna paikalleen ja soitto hiipuu korvissa yhtäaikaa lukemisen kanssa. 

Kirja on ennen kaikkea kirja kahdesta ihmisestä, Nadiasta ja Eliaksesta. Tosin tässä yhteydessä on väärin puhua kahdesta ihmisestä- ennemminkin puhuisin kahden ihmisen sielusta. Kaiken tämän kaksijakoisuudesta. Siitä, voiko yhtä olla ilman toista ja jos voi, tuottaako se ennennäkemätöntä tuskaa. Kyse on rakkaustarinasta, eikä kuitenkaan. 

Kirjan toinen osa sukeltaa syvemmälle filosofiaan, fysiikkaan ja hengellisyyteen kuin koskaan olisin voinut kirjan ensimmäisen osuuden perusteella uskoa. Nadia etsii Eliasta, mutta kuitenkaan se ei ole Nadia. Se on jotakin mikä on, ja jotakin, mikä ei ole. Toinen osuus saa aikaan halun avata google, ja tarkistaa sieltä onko kyseisiä fysiikanaloja olemassa. Kirjassa on viittauksia kvanttifysiikkaan, multiversumiin ja kvanttigravitaatioteorioihin. Itse en ole kovinkaan matemaattisten alojen ystävä, niin voin sanoa, että näiden lukeminen tuotti hieman tuskaa, kun ei yhtään tajunnut mitä luki. Joitakin käsitteitä on lukemassani henkisessä kirjallisuudessa tullut esille, mutta ei ihan yhtä kepeästi käytettynä kuin Pajanteen teoksessa. 

Kaikkineen kirja jätti hämmentyneen olon. Halun tietää lisää. Mielestäni Andrei Pajanne on kummassakin kirjassaan ollut jonkin suuremman totuuden lähteillä kuin mitä hän itsekään ehkä aavistaa, mutta se vaatii asioiden avautumista myös suuremmalle lukijakunnalle. Tulee halu uskoa, että ehkä asiat ovatkin näin, ehkä tämä onkin se oma totuus ja mahdollinen tulevaisuus. Pajanteen maalailemat tulevaisuudenkuvat eivät ole kovinkaan huonoja, vaikka itse kirjaa ei voinekaan sijoittaa tiettyyn aikakehykseen. 

"Pianistin kumartuessa ensimmäiseen sointuun epätoivoisena ja eksyneenä, musiikin syvin sielu, ihme, tapahtui. Nadia virtasi hiljaiseen huoneeseen musiikkina. Hän istui Gabrielan vierelle ja asetti kätensä tämän käsien päälle: "Kun sinä soitat, minä soitan."
--

"Gabriela antautui ystävänsä sielulle yhtä ehdoitta kuin Nadia oli antautunut musiikille. Alkuosan soinnut täyttivät huoneen niin hiljaa, että jokainen kuuli oman hengityksensäkin voimakkaammin. Gabriela ei ollut soittanut niin herkällä tavalla koskaan aikaisemmin. -- Sävellyksen viimeisten sointujen leijuessa katonrajaan Anya katsoi pianon päälle asetettua lasilintua, kuuli siipien äänen katoavan ja täyttyi syvällä rauhalla."

Hieno lukukokemus. Toivon, ettei kirjailija kadota omaleimaista ääntään koskaan.

Autuaiden saaren mainos paukahti eteeni useampaan otteeseen Facebookia selaillessani ja lopulta päätin uteliaisuuttani kurkistaa mainoksen taakse, mitä kirja pitää sisällään. Muistaakseni lainasin kyseisen teoksen ensin kirjastosta, mutta en jostain syystä päässyt alkua pidemmälle. Kirja kuitenkin jäi kummittelemaan takaraivoon ja sitten hankinkin sen Adlibrikseltä omaan hyllyyni, ajatuksena lukea se heti kun mahdollista. Kävin myös ennen ostopäätöstä hivelemässä kirjaa kirjakaupassa, kirja vain tietyllä tavalla veti puoleensa.

Enkä kadu.

Kirjailijanimellä Andrei Pajanne kirjoittava Timo Järvinen pitää vaimonsa Minna Järvisen kanssa omaa Imogen Books-kustantamoa. Tarve kustantamon perustamiseen tuli juurikin Autuaiden saaren myötä, kun kustantajaa sille ei löytynyt muualta. Itse hän Ylen jutussa sanookin, että: "Voimme näin tehdä tälle teokselle kuten itse haluamme. Ei tällaista olisi mikään muu kustantaja varmaan julkaissutkaan, epäilee Timo Järvinen." Koko jutun voi käydä lukemassa http://yle.fi/uutiset/yhden_kirjan_kustantaja_lahtee_rohkeasti_kirjamessuille/6892578

Autuaiden saaresta ja kustantamosta löytyy juttu myös Kantri-lehdestä, jonka voi käydä vakoilemassa täältä http://www.kantrilehti.fi/tarinalaari/pienkustantamo-l%C3%B6ysi-rakkauden-l%C3%A4hteen-1.49892

Sitten itse kirjaan. 

Kyseessä ei ole mikään helppolukuinen eikä myöskään ensimmäisellä lukemalla tajuttava teos. Kirjassa itsessään on 994 sivua, loppusanoineen ja -kiitoksineen teos paisuu tasan tuhanteen sivuun. Itse luin tätä pieninä paloina, kun mielentila lukemiseen oli sopiva- hermostuneena tai jännittyneenä tätä on aivan turhaa yrittää lukea, sillä ainakaan itse en noissa tiloissa tajunnut kirjasta yhtään mitään. Mielen täytyy olla sopivan levollinen, että se ottaisi kirjan sanoman vastaan ja että juonessa pysyisi kiinni. Kirjan takakansitekstissä on kirjaa kuvailtu hyvin: "Autuaiden saari on kiehtova kudelma kaikkeuden historiaa, mystiikkaa, romantiikkaa ja tieteisfantasiaa. Teos etsii vastauksia ikuisiin kysymyksiin mutta päätyy ohikiitävien hetkien äärelle. Näkyvä ja näkymätön kohtaavat siellä, missä elämä paljastuu unohtumattomaksi rakkauskirjeeksi.". Lainaan takakansitekstiä tässä suoraan, koska oma kuvailuni ja lyhyt yhteenveto kirjasta ei yllä lähellekään tuota tasoa, kirjan ollessa niin monitahoinen, sillä se seikkailee useiden aikojen ja ulottuvuuksien välillä. Jos olisin lukenut kirjaa ahmien, kuten mielenkiintoisia kirjoja useimmiten luen, olisi aivoilla ollut aivan liian vähän aikaa omaksua kaikkea lukemaansa tai ylipäänsä käsittää sitä. 

Kirja alkaa vuodesta 2017 ja kirjan päähenkilön, Andreaksen, tekemästä teknologisesta keksinnöstä- aivojen rakkauden kartasta, jolla ihmiset saadaan kokemaan rakkautta. Kun Andreas on viemässä keksintöään yhteistyökumppanilleen, hänen lentokoneensa putoaa ja siitä alkaa seikkailu halki ajan ja avaruuden. Koko kirjan päätähtenä loistaa Rakkaus (tai Kaitselmus). Matkaan liittyy kiinteästi seitsemän tähden tähtikuvio, "Seitsemän sisarta", joista kunkin merkitys selviää, kun kirjaa luetaan eteenpäin. 

Tämä on ennen kaikkea kirja rakkaudesta ja rakkaudettomuudesta. Rakkauden etsimisestä ja sen löytämisestä. Niistä haasteista, joita kukin meistä matkallaan kohtaa. "Tyhjyydestä laskeutunut käsi asettui Andreaksen pään päälle. Andreas ei ollut kuullut kenenkään tulevan. Hän ei tiennyt kuinka kauan aikaa oli kulunut. Aikaa ei ollut. Oli ainoastaan parantava kosketus. 
Käsi oli kuin viileä kääre kuumeisella otsalla. Andreas näki mielessään enkelin, jonka lohduttava käsi lepäsi hänen polttavalla ihollaan. Hän ei uskaltanut avata silmiään, koska pelkäsi käden katoavan. Andreas kuuli hyräilyä. Ääni oli hauras mutta elinvoimainen. Se oli rohkaiseva mutta ei vaatinut mitään. Se antoi hänen herätä omalla ajallaan ja tavallaan. 
Lopulta Andreas avasi silmäluomensa- ei siksi, että hänen olisi ollut pakko vaan koska hän halusi. Hän halusi antaa periksi, ja käsi antoi hänelle luvan. Andreas näki olennon, joka katsoi syvälle hänen sieluunsa. Lumoavien silmien vaaleanvihreä väri toi mieleen kevään ensimmäiset silmut. Katse läpäisi hänen suojamuurinsa satuttamatta ja loukkaamatta, kuin auringon säteet värisevän lehvästön. Tuuli hengitti puiden oksissa. Jossakin vihelteli lintu, ehkä mustarastas. Orava hypähti oksalta toiselle. "

Näin kirjabloggarin näkökulmasta tätä kirjaa on vaikea kuvata. Se on luettava ja koettava itse. Etsiessäni siteerauksia tuli eteen valinnanvaikeus- lainaamiseen sopivia kohtia oli niin paljon, että niistä oli todellakin vaikeaa valita. Tästä kirjasta tekisi mieli kertoa kaikki ja olla samaan aikaan paljastamatta liikaa. Selvää kuitenkin on tämän kirjan lukemisen jälkeen, ettei rakkautta voi luoda keinotekoisesti ja että rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan rakkaudettomuus, jonka voisi tässä maailmanajassa varmaan samaistaa välinpitämättömyyteen. 

Kirjan koskettavin kohta on, kun Andreas kertoo pikkusisarensa kuolemasta. Henkilökohtaisesti se kosketti siksi, koska itsellänikin on tytär ja poika, tyttö suunnilleen saman ikäinen kuin Andreaksen sisar. Tuon kuvauksen jälkeen meni monta hetkeä, ennen kuin näin kyyneleiltäni lukea ja tuon kohdan jälkeen oli pakko lukemisessa muutenkin pitää tauko- se meni niin syvälle. 

Summa summarum: Tämä kirja tulee pysymään hyllyssäni, vaikka mikä olisi ja siihen tulen palaamaan aina uudestaan. Ensimmäinen lukukerta oli vain hipaisu ja uskon, että seuraavalla kerralla saan kirjasta irti taas erilaisia asioita ja erilaisia oivalluksia. Ei siis todellakaan mikään yhden lukukerran kirja. 

Tähtiluokitusta lienee turhaa kysellä, viisi viidestä. Tai ehkä tässä tapauksessa ennemminkin seitsemän seitsemästä.

 

Olen nyt lukenut kyseistä kirjaa lähinnä aamuhetkinäni, kun istun kahvipöydässä ja syön aamupalaa. Kirjassa puhutaan erilaisista ilmiöistä, kahvilassa istuskelusta, lentomatkoista, joutohetkistä, lapsista. Luvut itsessään ovat varsin lyhyitä-parista sivusta viiteen. 

Mieleeni tulee kirjasta lähinnä lifestyleblogi. Tittamari Marttinen kirjoittaa sujuvasti, luonnollisesti, onhan hän pitkän linjan kirjailija ja kirjaa on helppo lukea. Hän saattaa kirjoittaa leivoksen ihanuudesta ja salaisista paheista. En sitten tiedä, mikä omalla kohdallani tässä mättää- ehkä jollain tapaa kiillotettu ulkokuva, kuten juurikin noissa lifestyleblogeissa, joissa kaikki on ihanaa, elämä kukkeimmillaan ja ruohon kasvua on kiva seurata. 
Hän saa elämän vaikuttamaan helpolta ja yksinkertaiselta, että tämä olisi vain liihottelua paikasta toiseen- keveänä kuin irti päässyt ilmapallo. 

Ehkä onkin kyse vain siitä, että juuri nyt ei ole oikea aika lukea tällaista kirjaa. Ehkä se sopisi paremmin jonnekin sunnuntain joutohetkiin, kun ei ole muutakaan tekemistä. En voi millään tasolla samaistua kirjailijan kuvaamiin "tuokiokuviin", minun kohdallani ne kuuluvat siihen johonkin kummallisen keveään maailmaan, jossa tiputaan pumpuliin kerta toisensa jälkeen, herätään aina iloisena seuraavaan aamuun eikä yhtään mikään tuota ongelmia, vaan kaikki on täydellistä. Kun elämä on perhosenkevyttä.

Ei juuri nyt luettavaksi, joten siksi tämä jääneekin kesken vaikkei jäljellä olekaan enää kuin parikymmentä sivua. Tähän asti luettuna arvio kolme viidestä tähdestä, nimenomaan kirjallisen näkökulman osalta katsottuna eikä niinkään sisällön.