Olen nyt lukenut kyseistä kirjaa lähinnä aamuhetkinäni, kun istun kahvipöydässä ja syön aamupalaa. Kirjassa puhutaan erilaisista ilmiöistä, kahvilassa istuskelusta, lentomatkoista, joutohetkistä, lapsista. Luvut itsessään ovat varsin lyhyitä-parista sivusta viiteen. 

Mieleeni tulee kirjasta lähinnä lifestyleblogi. Tittamari Marttinen kirjoittaa sujuvasti, luonnollisesti, onhan hän pitkän linjan kirjailija ja kirjaa on helppo lukea. Hän saattaa kirjoittaa leivoksen ihanuudesta ja salaisista paheista. En sitten tiedä, mikä omalla kohdallani tässä mättää- ehkä jollain tapaa kiillotettu ulkokuva, kuten juurikin noissa lifestyleblogeissa, joissa kaikki on ihanaa, elämä kukkeimmillaan ja ruohon kasvua on kiva seurata. 
Hän saa elämän vaikuttamaan helpolta ja yksinkertaiselta, että tämä olisi vain liihottelua paikasta toiseen- keveänä kuin irti päässyt ilmapallo. 

Ehkä onkin kyse vain siitä, että juuri nyt ei ole oikea aika lukea tällaista kirjaa. Ehkä se sopisi paremmin jonnekin sunnuntain joutohetkiin, kun ei ole muutakaan tekemistä. En voi millään tasolla samaistua kirjailijan kuvaamiin "tuokiokuviin", minun kohdallani ne kuuluvat siihen johonkin kummallisen keveään maailmaan, jossa tiputaan pumpuliin kerta toisensa jälkeen, herätään aina iloisena seuraavaan aamuun eikä yhtään mikään tuota ongelmia, vaan kaikki on täydellistä. Kun elämä on perhosenkevyttä.

Ei juuri nyt luettavaksi, joten siksi tämä jääneekin kesken vaikkei jäljellä olekaan enää kuin parikymmentä sivua. Tähän asti luettuna arvio kolme viidestä tähdestä, nimenomaan kirjallisen näkökulman osalta katsottuna eikä niinkään sisällön.